KriitikkoVille

Huomasinpa eräänä päivänä cittarin hyllyllä Hostel: Part III-elokuvan. En ollut edes kuullut, että törkeän raa'an leffasarjan kolmas osa on jo tullut ulos. Pakkohan se oli sitten tsekata. Ihan vaan siksi, koska halusin nähdä mitä uutta yhden idean varassa ratsastavaan sarjaan vielä voidaankaan tuoda.
   Kahden edellisen Hostellin kantava idea oli kaikessa synkkyydessään jännittävä. Elite Hunting Club on yhteisö, joka tekee ihmisten sadistisesta kidutuksesta ja tappamisesta rikkaiden viihdettä. Uhrit metsästetään tavallisesti houkuttelemalla ne väärään paikkaan ylikiimaisten naisten (tai miesten) avulla. Sitten asiakas maksaa uhrista ja tekee sillä suljetussa tilassa mitä lystää. Esimerkiksi hitsaa silmän, sahaa pään irti, syö jalan tai tekee jotain muuta hassun hauskaa.
   Ykkösosassa uhreiksi joutuvat Amsterdamiin syntistä hauskaa viettämään lähtenyt jätkäporukka. Leffan loppupuolisko on veristä selviytymiskamppailua, jossa todella toivoo että paha saisi palkkansa. Oksettava väkivalta säväyttää. Siitä on jo aikaa, kun ykkösosan katsoin eräänä lukion hyppytuntina, mutta mieleen se on jäänyt erikoisena elämyksenä.
   Toisessa osassa on vuorossa naisista koostuva kaverikatras ja mielenkiintoisena lisänä seurataan myös kahta Elite Hunting Clubin tuoretta jäsentä matkalla kohti ensimmäisiä ihmistappojaan. Erityisesti mieleen jäi juuri näiden kahden varakkaan kokeilunhaluisen kaveruksen pohdiskelut murhan vaikutuksista tekijän olemukseen ja eläimelliseen vetovoimaan. Toista heistä esittää monista sarjoista tuttu Roger Bart, jonka roolisuoritus täydellisen U-käännöksen tekevänä mielipuolena on aivan loistava.
  
Ykkös- ja kakkos-Hostel ovat Quentin Tarantinon suojatin, ohjaaja Eli Rothin käsialaa. Ensimmäinen huomioni Hostel: Part III:sta onkin, että sen on ohjannut joku satunnainen Scott Spiegel. No, ei se mitään. Uusi ohjaaja voi tuoda juuri sitä kaivattua uutta verta leffasarjaan, jottei se ala maistua puulta. Kaikkien pääosien esittäjät ovat ihan randomeja, joka on sekin ihan sarjaan sopiva juttu, koska tunnetut kasvot voisivat pilata uskottavuuden.
   Leffa alkaa ihan jännittävällä kohtauksella, jossa Elite Hunting Club jälleen saalistaa kaksi uutta satunnaista kulkijaa uhreiksi. Kohtauksen twisti on siinä, että katsoja pelkää koko ajan ihan väärän hahmon olevan vaarassa. Viattomimman näköinen kaveri onkin juuri se likainen pahis. Tässä kohtaa nauroin vielä paholaismaisesti ja olin tyytyväinen. Elite Hunting Clubin salakavala petollisuus oli edelleen läsnä.
   Tällä kertaa päähenkilöinä ovat polttareita viettämään lähtevä äijäporukka. Kun edellisissä osissa kauhisteltiin Slovakiassa, niin nyt ollaankin Las Vegasissa. Perinteinen laini "What happens in Vegas, stays in Vegas" kuullaan myös tässä leffassa. Alkuasetelma on täsmälleen sama kuin Kauheassa Kankkusessa (The Hangover). Kaverit heräävät hirveässä krapulassa ja huomaavat yhden kavereistaan kadonneen. Pian katsojalle valkeneekin ennalta-arvattavasti, että tuttu metsästysklubi on iskenyt taas ja niin päästäänkin jo fiilistelemään ensimmäistä tappokohtausta.

Hyyyiiii! Siltä revitään naama irti! ...Siinä se sitten olikin, aika lyhyt kohtaus. Okei, no se olikin odotettavissa. Ei kannata näyttää kaikkea heti ensimmäisellä kierroksella.

En viitsi koko juonta spoilata, mutta lopulta sankarit pääsevät kadonneen kaverinsa ja Elite Hunting Clubin jäljille ja joutuvat luonnollisesti melkoiseen kiipeliin. Siinä kohtaa alkaa myös leffan täydellinen perseily. Tappokohtauksia on odotetusti luvassa lisää, mutta mitä ihmettä!? Aina kun jotain lyödään puukolla tai ammutaan jousipyssyllä, kamera kääntyy pois. Mitä? Vaihtuiko kameramies? Miksi mitään ei näytetä? Mitä tapahtuu?
   Kaikki se mistä edelliset Hostellit muistetaan loistaa yhtäkkiä poissaolollaan. Vau, veriroiske pöytälampussa, jee. Entäs se uhri!?! Välillä kuvataan naisten pyllyjä tai tissejä. Se ei nyt tässä kohtaa auta. Ison pahan pomon kuoleman ennakkoasetelmakin antaa odottaa paljon, mutta kohtaus leikataan pois juuri iskun hetkellä! Uusi ohjaaja ei selvästikään ole edes katsonut edellisiä osia, tai sitten hän ei ole ymmärtänyt katsomaansa.
   Toinen ongelma on se, että päähenkilöihin ei samaistu. Heikon käsikirjoituksen takia hahmojen kohtaloista ei välitä. Aika huono yhdistelmä surkeasti kuvattujen tappokohtausten kanssa.
   Hostel-sarjassa on ollut tapana laittaa leffan loppuun hurmeisen musta käänne, jossa yleisön odotus palkitaan ja viimeinen mukamas hädästä selvinnyt kakkapää saa kyytiä. Se tapahtuu tälläkin kertaa, mutta edelleen, MITÄÄN EI NÄYTETÄ. Kakkosenkin lopussa sentään lapset pelasivat viimeisen pahiksen päällä jalkapalloa. Yleensä jatko-osissa on tapana, että pistetään edellistä osaa paremmaksi.
   Sen ymmärtäisi, jos leffa pyrkisi tuomaan sarjaan jotain uutta ja korvaamaan jatkuvan sisälmyksillä ja verellä läträilyn jollain nerokkaammalla, mutta kun ei. Hostel: Part III on mielikuvitukseton, nössö ja kaikin puolin surkea elokuva, joka kusee sarjan fanien päälle. Pelkkää rahastusta koko roska.

*/*****

Tässä oli elokuva, jolta odotin heti paljon, kun näin sen massiivisen julisteen jossa oli pelkästään hitosti mustaa ja alakulmassa äijä arkussa. 'Haudattu' on elokuva asian ytimessä alusta loppuun asti. Koko leffan aika vietetään arkussa herra Conroyn kanssa. Pätkän on ohjannut minulle entuudestaan täysin tuntematon espanjalainen ohjaaja Rodrigo Cortés.
   Alkuasetelma on simppeli: Paul Conroy herää pimeästä arkusta jossain päin Irakia. Hän onnistuu kaivamaan jostain sytkärin, jolla saa vähän valoa ympärilleen. Arkusta löytyy myös kännykkä joka pian soi ja möreä ääni sanoo: "I want five million money". Alkaa tiukkatahtinen soittelu kotiväelle, FBI:lle, työnantajalle ja ties kenelle. Kännykän puoliksi ladattu akku vain uhkaa rajoittaa puheluiden määrää.
   On kiehtovaa seurata millaisia kikkoja kuvakulmia varten on kehitetty. Nimittäin kun miettii puista ahdasta arkkua, on vaikea kuvitella montaa erilaista kuvakulmaa. Kuvakulmien puute johtaa nopeasti siihen, että elokuva näyttää tylsältä. Tämä on Haudatussa vältetty nerokkaasti, tai siis en ainakaan itse olisi enää keksinyt yhtäkään uutta suuntaa tiirailla ukkoa laatikossa. Käytössä oli ollut kuulemma seitsemän erilaista arkkua kuvakulmia varten.
   Pääroolin vetävä Ryan Reynolds on minun silmääni aina ollut lite-versio Ben Affleckista. En edes ole nähnyt siltä mitään leffaa minkä muistaisin. Tämän jälkeen hänet kyllä muistetaan. Mitään häikäisevän erikoista roolisuorituksessa ei ole, mutta samaistuttava hahmo Paul Conroy kyllä on. Ennen leffan alkua mietin, että mitä jos arkkuun olisi laitettu vaikka Morgan Freeman? Hah, tai Christopher Walken! No joo, mutta joka tapauksessa Reynolds on ollut hyvä valinta, koska hän ei ole liian tunnettu, mutta kuitenkin selkeästi kykenevä kantamaan vaativa rooli loppuun asti. Painotan vielä, että kyseessä on leffan ainoa näkyvä rooli. Muut ovat vain puhelimesta kuuluvia ääninäyttelijöitä.
   Arkussa sattuu ja tapahtuu paljon, mutta vielä enemmän jäin kaipaamaan. Oli siinä pari kuumottavaa kohtausta ja erityisesti yksi, joka sai teatterin tytöt tuhisemaan iljetyksestä. Itse olisin silti keksinyt enemmän.
   Koko elokuvan ajan joutuu arvuuttelemaan saadaanko happy vai sad ending. Kortit tahtovat koko ajan olla sen sad endingin puolella, mutta pari käänteen tekevää yllätystä sinne loppumetreille vielä heitetään... Ihan kelpo lopetus kokonaisuudessaan. Olen itse kirjoittanut hieman vastaavanlaisen novellin ja tämä fakta lisäsi metapallon heittelyä leffan käsikirjoittajan kanssa. Tarkoitan siis, että koitin arvailla seuraavaa käännettä ja sain maalin aina, jos osuin oikeaan. Käsikirjoittaja sai pisteen sitten, kun onnistui hämäämään. Aika tasainen peli oli.
   Oli leffassa yksi näkyvä mokakin, jos sen sellaisena tahtoo ottaa. Kännykän akku heitti kahdesta palkista kolmeen ja siitä yhtäkkiä yhteen kohtauksien välissä. Tämänkin voisi kuitenkin selittää sillä, että jos puhelimella ei hetkeen puhu, saattaa palkit valehdella. Niin minulla on ainakin joskus käynyt. Näyttää täysiä palkkeja ja yhtäkkiä putoaa yhteen.

Pisteet tähdillä yhdestä viiteen:

*** / *****
(Kolme tähteä)

Niin joo! Kävin katsomassa leffan noin viikko sitten, mutta en ole pystynyt kirjoittamaan arvostelua aikaisemmin, koska olen ollut raivon vallassa. Finnkinolla oli sellainen hullu päivä, että leffa maksoi vain 5,50 ja ilmeisesti tästä syystä teatteriin oli eksynyt ryhmä vittumaisia pissiksiä, joita johti musta maahanmuuttaja-megapissis. Neidit möykkäsivät niin, että muut katsojat joutuivat kolmasti huutamaan niille "TURPA KIINNI!" ja siltikään ei meinannut auttaa. Yksi niistä jopa puhui puhelimessa äidilleen leffan aikana! Puhuin tästä jälkeenpäin sellaisen Finnkinon lippumiehen kanssa, joka sanoi, että vastaavanlaisessa tapauksessa kannattaa tulevaisuudessa vain kävellä kylmän rauhallisesti ulos teatterista ja ilmoittaa asiasta. Vastineeksi saa sitten uudet liput jne.

Heipä hei!

Kuten huomaatte, olen laittanut tänne hurjaa vauhtia nuo muutamat vanhat arvostelut, jotka olen alunperin julkaissut vain Facebookissa. Lukuisten suosituksien seurauksena olen päättänyt julkaista mielipiteitäni myös avoimemmassa kanavassa, eli täällä. Nyt kaikilla on tasapuolinen mahdollisuus nähdä mitä mieltä minä, KriitikkoVille, olen erinäisistä teoksista (pääpaino elokuvissa). Tästä eteenpäin julkaisen arvostelut siis täällä. Kuinka hienoa!

Luvassa on seuraavaksi ainakin 'Book of Eli' -DVD-arvostelu sekä jonkinlainen arvio elokuvasta nimeltä 'Haudattu'.

Christopher Nolanin uusin räpellys kuulosti mielenkiintoiselta heti, kun kuulin sen ideasta. Siinä tökki vain yksi juttu: Olin keksinyt saman jo yläasteella! Siis hyvin pitkälti täysin sama tarina, ainoastaan vain että mun versiossa ei viety ideoita toisten mielistä, vaan koitettiin saada sarjamurhaajan tunnustus tämän unessa. Nyt en sitten voi koskaan tehdä sitä, koska sitä pidettäisiin vain kopiona.

 

Anyway, Inceptionissa kerrotaan ryhmästä, jota johtaa super varas nimeltä Leonardo Di.. eiku Dom Cobb. Kyseessä ei ole kuitenkaan mitkään normipankkirosvot vaan nämä tyypit pöllivät ideoita toisten päistä. Tarkemmin sanottuna Cobb ja kumppanit tunkeutuvat uhrin uneen ja koittavat sieltä käsin saada jonkin tärkeän yrityssalaisuuden asiakkaalle tai jotain. Leffa siis sijoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen missä teknologia tämän mahdollistaa. Muuten elokuvassa nähtävä maailma näyttää aika 2000-luvulta, ei mitään scifiautoja, -taloja, -pyssyjä tai muutakaan. Elokuvan varsinainen juoni ponnahtaa käyntiin, kun japanilainen liikemies herra Saito (Ken Watanabe, ihan sika hyvä!) haluaa Cobbin heittävän erään kohteen päähän hieman tavallisesta poikkeavan keikan.

 

Dicaprio vetää kyllä jälleen todella varman roolisuorituksen. Hänen hahmonsa Dom Cobb on tosin taas se sama sankari, jolla on jokin riipivä menneisyyden salaisuus häiritsemässä nykyisyyttä. Koko homma pyöriikin enemmän Cobbin ongelman ympärillä kuin itse tehtävän suorittamisessa. Tämä häiritseekin Cobbin kumppaneita paljon, sillä unimaailmassa täytyisi kaikki olla päässä kunnossa, jotta sinne uskaltaa mennä. Sivuhahmot ovat ihan perushauskoja myös, mutta erityisesti hra. Saito herättää hilpeyttä ökyrikas-asenteellaan. Saiton eräs lause liittyen lentokenttään sai koko täyden teatteriyleisön nauramaan. Lauseen sisältö ei ollut se hauska juttu siinä, vaan se tapa, jolla Watanabe sen sanoi.

 

Se mikä leffassa alkoi pikku hiljaa turhauttamaan oli jatkuva selittely. Kaikki piti vääntää rautalangasta ja todellakin sen oikein maistoi kuinka ohjaaja ei todellakaan luota yleisönsä älykkyyteen. Ihan normisynti tosin näissä mainstream piireissä. Mieluummin tämä kuin jokin sekava ”taidepaska”. Mutta silti se haukotutti.

 

Visuaalisuus on Inceptionin vahvin puoli. Nykypäivän normeja rankasti vastaan kapinoiva orgaaninen meininki toimii pirun hyvin. Ei mitään Michael Bay-tietokonerymistelyä vaan todellisia stuntteja. Leffan huippukohta tehosteiden kannalta on painottomassa tilassa käytävä tappelu. Kohtaus oli tehty oikeasti painottomassa tilassa, ei siis tavallisella vaijerikikkailulla! Wau, ja sen kyllä huomasi. Muutenkin Nolanin diggailemat IMAX-laajakuvat oli taas komeaa katseltavaa. IMAX-kuvaa otetaan siis sellaisilla tehtävää varten tarkoitetuilla hyvin isolinssisillä ja perkeleen kalliilla kameroilla. Niitä ei edes isoilla leffayhtiöillä ole varaa pudotella maahan montaa.

 

Positiivista on sekin, ettei 3D-sähellykseen olla Inceptionissa alennuttu. Eikä Nolanin mukaan alennuta vastaisuudessakaan hänen projekteissaan. Itse pidän koko 3D-humputusta typeränä ja melkoisen turhana kikkailuna. Ne lasit ei pysy päässä ja siihen kuvaan on silmien vaikea tottua, varsinkin jos haluaa katsoa kokonaiskuvaa, eikä sitä 3D-pökkylää siinä silmien edessä. Paskaa. No mutta tämä nyt ei liity enää aiheeseen.

 

Siitä seuraavasta Batmanista ei muuten välttämättä tule hyvä.

 

Inception

***½ / *****

Dream Theater. No sehän on se bändi, joka soittaa progressiivista metallia. Biisit on aivan saakelin pitkiä ja niissä tilutetaan ihan erkkinä.

Bändin jäsenet:

James LaBrie, laulaja. Sillä on tosi leveä naama.
John Petrucci, kitaristi. Muistuttaa mangustia.
Jordan Rudess, kosketinsoittaja. Näyttää velholta, joka harjoittaa valkoista magiaa.
Mike Portnoy, rumpali. Muistuttaa itämaalaista terroristia. Rätti vaan päähän ja menoks.
John Myung, basisti. Aasialainen.

En ole koskaan liiemmin perehtynyt koko bändiin, koska niiden musiikki on aina ohimennen kuultuna vaikuttanut melkoisen tylsältä. Mutta niistä pitkistä biiseistä on aina jäänyt mieleen yksi tai pari kohtaa, jotka iskevät tavalla tai toisella. Niinpä päätin, että ”hei, annetaan näille kavereille nyt mahdollisuus, koska kyllähän ne jumalauta osaa soittaa niitä soittimia aika hemmetin hyvin. Saatan jopa jäädä jostain todella suuresta ja hienosta paitsi, jos vaikka kuolen auto-onnettomuudessa huomenna, enkä koskaan ehdikään kuunnella Dream Theateria.” Ja nyt siihen tarjoutui hyvä tilaisuuskin, kun bändin uusin levy, Black Clouds & Silver Linings pläjähti ulos kesäkuun lopulla! Minäpä hankin sen käsiini ja kuuntelen!

Kirjoitan nyt niistä tuntemuksista ja ajatuksista, mitä levyn kuusi kappaletta saivat minussa aikaan. Arvostelua varten kuuntelin levyn kolme kertaa eri ajankohtina. Kirjoitin arvostelua impulsiivisesti samaan aikaan kuunnellessani, jotta albumin välittämä yleisfiilis siirtyisi tekstiksi mahdollisimman tarkasti.

No niin. Play.

-A Nightmare to Remember-

Oudon suorat ja tylsähköt sanat, joiden loppukliimaksia kuitenkin odottelee loppuun saakka. Sadistisen pitkästyttävän välisoittelun jälkeen biisi päättyy sanoituksellisesti täysin väärin. Biisi on mahtipontisen massiiviseksi väsätty kakku, joka lässähtää pöytään ihan omalla painollaan. Niin ja lopussa se rumpali alkaa huutoräppäämään. Se on hajottavan perseestä se.

Biisissä on toki muutama siistikin kohta, kuten esimerkiksi puolenvälin paikkeilla koittava tunnelmointi... ”Son, do you remember...”

-Rite of Passage-

Tässä levyn tokassa kappaleessa perusbiisirakenne säkeistö+kertsi+säkeistö+kertsi+kertsi rikotaan hienosti ennen viimeistä kertsiä tulevalla suhteettoman pitkällä välisoitolla, jossa on paskat synasoundit, mutta eipä juuri muuta merkittävää.

Ihan hyvä fiilis jäi ekalla kuuntelulla silti.

-Wither-

Tosi perus perus slowari, ei mitään erikoista. Ja vaikka pidänkin hitaista metallifiilistelyistä, en pitänyt tästä ollenkaan. Levyn paskin kipale, joka maistuu pakkopullalle.

-The Shattered Fortress-

Pitkää (semipätevää) alkusoittoa ja sitten... voooi mikä laulu! Onko tuo taas se saakelin Portnoy, jonka pitää änkeä huutamaan siihen päälle. Keskittyis nyt vaan niihin rumpuihin, helvetin urpo.

No onneksi alun jälkeen örjyvä örkki ei enää jatka oppimiensa hienojen sanojen luettelua, vaan jättäytyy pois. Voi ei, nyt tilalle tuli joku matalaääninen neekerishamaani puhumaan biisin päälle.

Mutta hetkinen…

”keep all of me, the desires that once burned me deep inside
help me live today and help to give me grace to carry out…” Hei, olen kuullut tämän kohdan jossain! Ja biisi loppuukin vielä tutulta kuulostaviin rummun lyönteihin...

Äh, tämä oli ihan paska biisi. Ei tommosta jaksa kuunnella.

-Best of Times-

Nyt on odotukset korkealla. Herkkää pianoa ja kaunista viulua. Ou jea, akustinen kitara liittyy mukaan ja vetelee niin kuin jossain Hollywood draaman soundtrackin raidoilla konsanaan. Sitten alkaa soida särökitara.

On kyllä äärimmäisen mahtipontinen, isästä kertova biisi. Biisi on taas jälleen kerran liian pitkä, mutta se onkin sitten lähinnä ainoa kipaleesta löytyvä heikkous tällä kertaa. Liiallinen pituus on kuitenkin paha vaiva, kun eihän tätä toista kertaa ihan heti jaksaisi kuunnella. Best of Times onkin vähän niin kuin sellainen todella herkullinen pitsa, jota ei vaan millään jaksaisi syödä loppuun, vaikka kuinka haluaisi (olenkin tosi hoikka).

-The Count of Tuscany-

Voi hyvä perse. Kappaleen mitta on päälle 19 minuuttia. Noh, koitetaan kestää.

Tässä biisissä jo pelkkä alkusoitto kestää neljä ja puoli minuuttia.

Jea, tässä lauletaan jostain kreivistä ja jostain broidista, jolla on parta ja joka polttaa piippua. Lisäksi kerrotaan vanhan linnan kellarista, jonka viinitynnyreihin jotkut sotilaat änkivät itsensä piiloon vain jäädäkseen ansaan ikiajoiksi. Biisissä on kivaa filosofointia siitä, kuinka meillä kaikilla on tarinamme kerrottavana, ja kuinka ei oo kivaa kuolla yksin tynnyriin.

Kertsi on siisti. Biisissä on myös aivan tajuttoman tyhmän kuuloista synakikkailua. The Count of Tuscany vaikuttaa ja kuulostaa siltä levyn pakolliselta Grande Finalelta. Se vaan oli tehtävä.

-------

Jälkisanat

Näin jälkeenpäin levyn kokonaan sulateltuani ei fiilikset ole paljoa muuttuneet, mutta jonkinlaisen kiteytyksen voisin tehdä. Wither on levyn paskin biisi, ylivoimaisesti. The Shattered Fortress on minulle aivan turha ja helposti unohdettava kipale. Best of Times on listoillani ehkäpä jaetulla kakkossijalla Tuscanyn Kreivin kanssa.
Albumin paras biisi on pakostikin Rite of Passage. Sitä olen kuunnellut vielä jälkeenkin päin useampaan otteeseen. Siinähän on tarttuva kertsi ja sillattis hyvässä mielessä ”häröt” sanat. Eikä se välisoitto sentään hulluksi tee.
Levyn aloittava A Nightmare to Remember on kyllä muistettava biisi, mutta se on niin pitkä ja siinä tapahtuu niin paljon, että siihen mahtuu paljon hyvää ja paljon huonoa. Jos siitä leikkaisi pois typerät äänisamplet jostain kolarista, Portnoyn mikkiin röhkimisen ja lopussa tulevan tuplabasari-kohdan sekä mielestäni huonon sanoituksellisen lopetuksen, niin jäljelle jäisi todella tiukka setti.

Albumi oli kokonaisuudessaan melko lähellä sitä, mitä Dream Theaterilta uskalsin ummikkona odottaa. Taidokasta soitantaa, pitkiä biisejä ja hitosti tilutusta. Ihan pakko muuten mainita vielä tuosta tilutuksesta, että ainakin tällä albumilla se kuulosti ihan hemmetin typerältä varsinkin kosketinsoittajan osalta. Ihan mielikuvituksettomia sooloja, joiden pääfunktio tuntuisi olevan vain soittajan nopeuden esittely.

Entäs se arvosana? Minun piti antaa tähtiarvosana yhdestä viiteen, mutta ei se olisi ollut tarpeeksi tarkka. Paremmin toiminee perinteinen kouluarvoasteikko.

7 ½

Hyväksytty suoritus.

Kävimme vihdoinkin tsekkaamassa Ossin kanssa tämän ”pelottavimmaksi kauhuelokuvaksi aikoihin” kutsutun pätkän. Olen nähnyt todella monta kauhuleffaa ja lemppareitani ovat Pet Sematary ja Dead Silence. Voisiko tämä uusi tulokas todella pelotella minua enempää? Minähän en sitä paitsi vähästä ole moksiskaan. Edellä mainitut elokuvatkin jännittivät ja pelottivat kyllä katselukokemuksen ajan, mutta eivät pahemmin enää jälkeenpäin. Asun vintillä missä komeron ovi aukeaa joskus itsestään ja ihmeellisiä kolahduksia ja raapimisääniä kuuluu usein.

Paranormal Activityssa seurataan yhteen muuttaneen nuoren parin, Micahin ja Katien elämää Blair Witch Project –tyyliin. Micah haluaa saada taltioitua talossa tapahtuvia yliluonnollisia ilmiöitä, jotka tuntuvat olevan jotenkin kytköksissä Katieen. Kauaakaan ei tarvitse odotella, kun karmaisevaa materiaalia alkaa ilmestyä nauhalle. Pahimmat ilmiöt tapahtuvat öisin, jolloin kamera kuvaa jalustalla makuuhuonetta. En halua spoilata liikaa, joten en kuvaile juonta sen tarkemmin.

Pelkoa luodaan enimmäkseen äänimaailman avulla, mutta leffan edetessä asiat muuttuvat konkreettisemmiksi. Mamosäikäytyksiä ei sanan varsinaisessa merkityksessä leffassa viljellä, vaikka yhtäkkisiä kolahduksia yms. toki kuullaankin. Elokuva ei ilahduttavasti aliarvioi katsojaa ja tyydy helppoihin ratkaisuihin.

Nyt on varmaan aika todeta, että Paranormal Activity todellakin on helkkarin pelottava leffa. Vaikka usein suosittelen jos jonkinmoisia kauhupätkiä vähän nössömmillekin katsojille, niin nyt en sitä tee. Tämä leffa ei missään nimessä sovellu herkille ihmisille. Se vain pahenee ja pahenee loppua kohden ja finaalia en todennäköisesti unohda koskaan, oli se niin vaikuttava.

Astuessani leffan jälkeen yksin vintilleni hiipi pelko puseroon. Mitä jos se täällä asustava ”aktiviteetti” elokuvan tavoin vahvistuu hiljalleen ja pian... Siis toisin kuin Dead Silence, jossa pahiksena oli vatsastapuhuja-nukke tai Pet Sematary, jossa oli intiaanien hautausmaa on Paranormal Activitya helppo pelätä vielä teatterikokemuksen jälkeenkin. Ei lähelläni asustele vatsastapuhuja-nukkea tai tietääkseni sijaitse intiaanien hautausmaatakaan. Tyttöystävä, sänky ja videokamera sen sijaan riipaisevat läheltä ja siksi Paranormal Activity on niin loistava.

PA on siis hyvä kauhuleffa, koska:
1) Oikeasti pelottava
2) Täydelliset näyttelijäsuoritukset
3) Helppo samaistua tapahtumaympäristöön

4,5 / 5

Kirjoitin muuten tämän arvostelun kännykkään aamuyöllä töistä tultuani. En saanut unta vaikka olin todella väsynyt...

2012 lähtee liikkeelle siitä oletuksesta, että salaliittoteoreetikot olivat oikeassa. Varmaksi todettu maailmanloppu on salattu tavallisilta tallaajilta ja kaikki arvokkaimmat kulttuuriesineet on jo korvattu tarkoilla kopioilla ja viety johonkin maanalaiseen bunkkeriin turvaan tuholta. Elokuvan koko alkupuolisko paahdetaan nopeasti läpi vuodesta 2009 aina vuoteen 2012 saakka, jolloin alkaa rytinä.

Pääroolissa heiluu John Cusack, joka jälleen esittää surkeaa kirjailijaa ja huonoa isää (Huone nro. 1408). Menneestä avioliitosta on jäänyt käteen kaksi lasta, joita kirjailja, -nimeltään Jackson Curtis-, saa nähdä viikonloppuisin. Jacksonin Ex-vaimo puolestaan on alkanut hengata nössön plastiikkakirurgin kanssa, koska se osaa mukamas jotenkin paremmin ”olla läsnä”. Kaiken rytinän keskellä koko seurue kuitenkin päätyy tiimiksi ja joutuu puhaltamaan yhteen hiileen. Cusackin roolisuoritus on onnistunut ja positiivisesti jäi mieleen myös plastiikkakirurgina heiluva Thomas McCarthy (ihan tuntematon nobody, nimenkin tarkastin IMDB:stä). Mitään erityisen loistavia roolisuorituksia on silti turha odottaa paitsi USA:n presidentiltä, joka luonnollisesti on taas päällepäsmärinä maailmanpelastuksessa. Danny Glover presidentin roolissa on napakymppi valinta ja mies tarjoaakin uskottavan suorituksen rajoittavassa roolissaan. Presidentistä maalataan melko maanläheinen ja inhimillinen kuva, eikä liikaan patriootti-sankarimeininkiin alennuta. Ja jos meinataankin alentua, niin juuri silloin alkaa taas rytistä ja paukkua.

Roland Emmerich lupasi 2012:sta kaikkien katastrofielokuvien äitiä ja lunastaa lupauksensa. Ohjaajan innostuksen voikin huomata elokuvasta. Enää ei tarvitse nössöillä jonkin ilmastonmuutoksen (Day After Tomorrow) tai ufojen kanssa, jotka kuitenkin häviävät jenkeille (Independence Day), vaan nyt tuhotaan koko maailma, plain and simple. Ja ah, kuinka kaikki meneekään paskaksi! Voimme nähdä Sikstuksen kappelin romahtavan ja paavin syöksyvän betonipaskan seassa rukoilevan kansan niskaan. Lisäksi pienet naurut repeää siitä, kun Arska koittaa rauhoitella TV:ssä Kalifornian kansaa, kun yhtäkkiä tyyliin lamppu putoaa sen päähän tai jotain (valitettavasti kyseessä taitaa vain jälleen olla feikki Arska uusimman Terminaattorin tapaan). Huumoria leffassa viljellään muutenkin ihan riittämiin, ettei sitä tarvitse katsoa yhtä nyrpeänä kuin melkoisen tylsää Day After Tomorrowta.

Tärkeintähän 2012:ssa on tietysti kaikki se tuho ja sekasorto ja ne sairaan siistit erikoistehosteet. Kyllä se vaan näyttää aivan helvetin hienolta, kun pienlentokone pujottelee kaatuvien pilvenpiirtäjien välistä ja väistää kohti maan ydintä syöksyvää pikajunaa. Mannerlaatat halkeilee ja aivan saakelin isot tsunamit vievät mukanaan kaiken. Ai niin, tämä leffa vie myös sen SUURIN BENSARÄJÄHDYS (tm) KOSKAAN -tittelin tänä vuonna. Täyttyy meinaan koko helvetin ruutu siitä tulen määrästä. Reaktio oli luokkaa ”Voi jessus pöy!” kun jälleen kerran osasin odottaa suurta räjähdystä, mutta en kuitenkaan taas NOIN suurta. Kaaos ja maailmanloppu myös kuulostaa hienolta. Itse asiassa parhaimman kuuloista rytinää mitä olen koskaan kuullut. 2012 onkin ehdottomasti katsottava elokuvateatterissa, että siitä saa kaiken irti. Säälin niitä nörttipoikia, jotka lataavat tämänkin leffan netistä, kun eivät muuhun pysty ja sitten vielä kehtaavat haukkua sitä jälkeenpäin. Imekää munaa, menkää töihin, hankkikaa nainen ja ostakaa se lippu sinne vitun teatteriin.

Muistakaa, että 2012 on loppujen lopuksi pelkkää viihdettä, eikä missään vaiheessa yritäkään muuta. Se on katastrofielokuva ja siinä on paljon toimintaa. Älkää menkö katsomaan sitä odottaen, että se tarjoaa jotain yltiöfilosofista tai syvällistä draamaa. Ohjaaja halusi tehdä kaikkien aikojen katastrofielokuvan ja sitä 2012 on. Ei siinä ole aikaa syventyä jaarittelemaan liikoja tai esittelemään hahmojen kaikkia taustoja, kun maailma tuhoutuu. Leffalla on myös pituutta reilut kaksi ja puoli tuntia, elikkäs jos huumorintaju ei riitä seuraamaan niin pitkää maailmanlopun orkesteria, niin älä mene sinne.

Mutta kyllä mä tykkäsin. Olin viihdyttynyt.